Mun uusi kotimaa on täällä. Täällä missä on kaunis puisto ja sen puiston ympärillä on kauniita vanhoja taloja, jokainen omassa karsinassaan, vierivieressä. Täällä voi jopa viihtyä. Tämän uuden kotimaan koulutietä on mukava näin talvella pyöräillä, nastarenkailla tietenkin. Talvipyöräily on niin mukavaa, ei tarvi ootella mitään eikä ketään, ei tarvi kattoo aikatauluja eikä ihmisten ankeita naamoja. Saa itsekseen hymyillä ja vaikkapa laulaa, useimmiten kyllä nautin vaan itse matkasta.

lampaat jäi entiseen kotimaahan, sinne ne jäi muitten hoitoon ja niillä on onneks ikävä mua, on niin kiva kun joku oottaa ja kaipaa. Elämä tuntuu välillä niin epäreilulta, että siks eläimet on tehty niin pörrösiks ja paijattaviks. Onneksi jokaisen tiet on suunniteltu valmiiks, niin helppoa ja välillä niin vaikeeta. Mun Kainulaisella ja Nupulla on lähtölaskenta jo alkanut, miten mä sitten pärjään? Ilman mun omaa pientä maataloutta? Syksyllä ei ole paikka minne mennä, Nupulla ja Kainulaisella. Nuppu synnyttää pääsiäisenä. Ehkä kymmenes kerta kun saan katsella ihanaa pientä ihmeellistä karitsa-elämää. Toivottavasti osuu viikonlopulle, ettei tarvi ottaa mitään mamma-lomaa täältä. No, "laskettu aika" on ensimmäisenä pääsiäispäivänä. Voisit Nuppu synnyttää pari päivää aikasemmin, please!

mutta se ainakin on hassua täälä uudessa kotimaassa, että keskellä keskustaa on paperitehdas, pieni ja sievä, ja höyryävä. Aika kotoinen olo.

Autot on korjattu ja kaikki kymmenet vieraat viihdytetty, on palattu kotiin. Ei puhise enää tuuli nurkissa, muut tuulet kylläkin, sanoisinko uudet, uudet mukavat tuulet. Maija on vaan ollut vähän laiska, se on vain ajatellut ja ei tehnyt mitään. Se mitään olisi tälläkertaa lampolan tyhjennys, jota ei onneksi tarvi tehä kuin kerran vuodessa, ajattele jos ois hevonen, se tarvis tehä joka päivä! Paitsi että mun hevonen asuis pihatossa ja niitä kasoja vois kerätä vähän harvemmin.

No toivotaan että maijakin saa oman aasin joskus.

Auto on nyt sitte hajotettu ja korjaajaa odotellessa joutaa pyöräillä vaikka tänne kirjastoon. Eihän täällä tietenkään löydy yhtäkään suomenkielistä julkaisua, ei voi mitään, kirjastosetä sanoi onneksi, että netti on suomeksi ja ruotsiksi:)

Ensimmäisiä vieraita täällä viihytetään ja nautitaan auringosta, teillä siellä suomenmaassa kuulemma ei aurinko paljon paista. Tänään tuli huimat tuntimäärät (1.5h), onneks huomenna on taas täysi ja väsyttävä päivä. Siivotaan ja vaihetaan lakanat 26 tyypille ja mökkejä muutamia ja cämppääjien vessat sun muut. Huomessa vois siivota vähän huonommin ne cämppääjien huoltorakennukset. Tuli nimittäin palautetta, että on erikoisen hyvin tänävuonna siivottu siellä, täytyy kai hilata vaatimustasoo alaspäin, tulee pian liian rankkaa tää elämä täällä. 

Jos vaikka tänään sais joku soitettua mulle ratsastustunnin, onhan tota jahkailtu jo kohta neljä viikkoo...Nii muute, yks likka kilju tälläviikolla meressä, liukkaalla mereen viettävällä kalliolla: Tää on limanen, mäöä en pääse pois, ÄLÄ KUVAA!! Ja mää vaan nauran kuset housussa ja yritän tarkentaa kiljujaa ultrazoomilla...Ois tietenki voinu juosta apuun, mutku se oli niin kaukana:)

Starttimoottoria odotellen...   

Nyt jos koskaan täytyy kirjainten olla oikein vihreitä. Vihreä, olen todellakin vihreä. En tietenkään kateudesta, mutta toinen kotimainen kieli kun ei ole koskaan kuulunut oppiaineisiini...mitä siitä muuta voi oottaa kun ettei työnantajan puheesta saa mitään selvää. Jos lauseesta yhden sanan ymmärtää niin hyvä.

Mulla ei ole koskaan ollut niin paljon lampaita kun täällä, Eckerössä. Kolmekymmentä uuhta, eli mamma-lammasta, ja koko sakki kulkee perässä kuin lampaat konsanaan. Uskomatonta, aika fantastinen olo kun ekaa kertaa saa johdattaa niin suurta laumaa jonnekkin, metsään syömään. Hahaa, ei kovin hyvä vertaus. Muuten, ne nämä lampaat oli aika hölmön näkösiä, kyömy-nokat ja mulkosilmät ja pitkä karvaton häntä.

Aurinkoa täältä teille heitän... 

Kunnon saaristolaisen tapaan pidän työpöytäni reunalla kiikareita. Avautuuhan ikkunoistani maisema, kuin meri konsanaan. Voi kun on hupaisaa seurata karjani liikkeitä. Siellä ne ovat, ilman aitoja, kävelevät ja syövät, lähes taukoamatta tunnista toiseen.

Mahat kun ovat tarpeeksi pullistuneet, kuin yhteisestä sopimuksesta ne polvistuvat, yksi toisensa jälkeen, ja keikauttavat takapäänsäkin alas peltoon.

Tai sitten ne vaeltavat tänne pihaan. Jäävät seisoskelemaan toimettomina pihatielle, omenatarhan viereen. Siinä ne odottavat purkka suussa jotakin, seuraavaa siiltoa. Että onko kukaan ulkona, missä Maija? Silloin on oikea aika viedä ne sisään tai laittaa aitaan. Villapallojen mahan mukaan kun toimii, kaikki onnistuu. Ruoka ja toisten seura, ne kun on kaikista tärkeimpiä.